Kuten olen kirjoittanut aikaisemmin on raskauteni sujunut kivuttomasti aina näihin päiviin asti. Vielä perjantaina piipahdin showroomilla etsimässä kuvausvaatteita, kävin joogassa ja lounaalla ystäväni kanssa, lauantaiaamuna tuli lähtö sairaalaan mahdollisen ennenaikaisen synnytysriskin vuoksi.
Mitään kipuja ei ole. Ja luultavasti minua pidetään vain kolmen päivän tarkkailussa. Toivottavasti. Mutta samalla, sairaalamiljöössä, odotuksesta tuli jotenkin vieläkin konkreettisempaa ja todellisempaa. Sillä nyt ollaan vauhdilla menossa kohti uutta.
Ja: Odotus rytmittää päivän.
Joko se tulee tänään? Kohta se tulee…tai sitten ei vielä pariin viikkoon, Viereisistä huoneista kuuluu vastasyntyneen vauvan itkua. Ajattelen: pian se on meidän vauva, joka täällä konsertoi.
Odotusta, että hoitaja tulee mittaamaan verenpaineen, seuraamaan lapsen sydänääniä ja antamaan lääkkeet.
Odotusta, että aviomieheni tulee vierailulle.
Odotusta, että on päivän ruokahetki.
Odotusta, että mies kärrää pyörätuolissa minua haukkaamaan happea puistoon.
Odotusta, että käytävässä hiljenisi hetkeksi, että voisi nukkua.
Odotusta, että jos vielä pääsisi kotiin lepolomalle ennen suurta hetkeä.
Odotusta, odotusta.
Viimeinen etappi ennen hyppyä tuntemattomaan.
Tätä kirjoittaessa taustalla soi Anna Puun kappale: “Ei oo kuin aikaa, joka parantaa… aikaa, joka pelastaa. Aika, aika, aika” – kuinka osuvaa!
Edit. Pieni prinsessamme syntyi päivä tämän kirjoituksen jälkeen.
As I wrote earlier, my pregnancy has gone well so far. On Friday I went to a showroom to look at some clothes for a shooting, then to a yoga class and afterwards had lunch with a friend. Then came Saturday morning and I had to go hospital because of the risk of premature labor. Of course they took me in and now I am in bed rest in a hospital room with lime green walls.
They are going to keep me in for observation for at least a couple of days. In the worst case I will rest here till the big day.
During my time here, I have been thinking how resting in a hospital bed makes the word “expecting”a little more concrete.
Now I wait…
for my turn. When it will our baby that you can here in the corridol and in the other rooms. Now I have adapted to the rhythm of the baby next door.
… for the nurse to come and take my blood pressure, listen to the baby’s heartbeat and give me antibiotics (hate them!).
… for my lovely husband to come visit me. He has been so wonderful in the middle with all this. He even decorated my room with flowers and brought me a mini speaker so I can listen to calming music.
… for my husband to take me outside so I can get some air and rest in the hospital garden for a moment
… for when it will time to eat.
… for the nurses to come and go.
… for a silent moment at night when I can actually get some sleep.
… for the next day come…and what it will bring.
… whether I can still go home for a couple of days, or whether I shall just rest here?
Wait, wait…it all culminate to this.
This is the last pass.
Edit. Our baby girl was born day after that this blog post was written. Still, I wanted to share my thoughts before it was my turn to give a birth.
No Comments