Ei, en hyppinyt riemusta, kun tiedossa oli muutama päivä vain itselleni. Sen sijaan aloin vuodattaa kyyneliä jo edellisenä iltana ennen kuin oli aika erota lapsestani.
Äidin ikävä, se iskee välittömästi, kun tietää, ettei omaa lastaan näe muutamaan päivään. Se tuntuu pistona rinnassa ja palana kurkussa. Lentokentällä eron hetkellä pidäteltyinä kyyneleinä, jotka virtaavat hallitsemattomana, kun lapsi on kadonnut isänsä kanssa lähtöselvityksestä eteenpäin ja minun on palattava autolle yksin. Se iskee tajuntaan lujemmin ja pelokkaampana kuin ajattelin.
Edessä on äidin ensimmäiset vapaapäivät.
Kuinka usein olenkaan haaveillut, että saisin lisää omaa aikaa, edes yhden kokonaisen päivän vain itselleni. Haaveillut, että saisin tehdä töitä keskeytyksettä, keskittyä lukemaan pidemmäksi toviksi kirjaa sängylle, olla vain ja ajatella. Tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja miettiä, mitä sitä haluaa isona oikeasti tehdä. Kuulostella: mitä minulle kuuluu.
Jo ensimmäisenä aamuna, kun olen juonut kaikessa rauhassa pannullisen kahvia ja lukenut kaikki mahdolliset aamulehdet, huomaan kaipaavani normaalia lapsiperhearkea, tytön töms töms -askeleita ja kimakkaa ääntä, hänen tapaansa tarttua juomalasista kaksin käsin, halia ja suukotella. Aikatauluja, jotka rytmittävät päivää.
Lounasaikaan tuntuu tympeältä valmistaa ruokaa vain itselleni. En jaksa panostaa ruokaelämykseen, eivätkä uudet perunat maistu niin hyvälle kuin ne yhdessä saman pöydän äärellä mussutettuna maistuivat. Ruokaakin jää ihan liikaa yli.
Mieheni kanssa otamme useamman videopuhelun päivässä. Se helpottaa, mutta eropäivien aikana huomaan selvästi olevani alakuloisempi. Teen töitä ja luen, joogaan aamuisin, menen aikaisin nukkumaan ja nukun keskellä sänkyä X-asennossa. Kutsun koiraa vahingossa tyttären nimellä, höpöttelen sille muutenkin paljon. Äidin luona tuntuu hiljaiselta, vain seinäkellon vaisu tik tak ilmoittaa ajan kulumisesta.
Yksi äitiyden ambivalentteja tuntemuksia on, että sitä haluaa olla sekä pullantuoksuinen kotiäiti että oman aikataulun mukaan töitä paiskiva uranainen. Riittämättömyyden tunne kalvaa usein, kun haluaisi tehdä töitä kympillä mutta samalla viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa. Usein olen ajatellut, että jos saisin kokonaisen päivän itselleni, työskentelisin tehokkaammin, mutta vapaapäivien aikana huomaan, että työtahti on laiskempi. Olen sittenkin tuotteliaampi, kun lapsiperhearki pyörii täydessä koreudessaan.
Mutta ovat ne äitivapaat tehneet hyvääkin, etenkin kun ohjelmassa oli tyttöjen reissu Tampereelle Robbie Williamsia katsomaan ja Helsinkiin Flow-festareille. Silloin tunsin irtautuvani hetkeksi äitiroolista ja nauttivani ystävän kanssa jaetuista kultaisista hetkistä.
Mutta samalla kaikki on kuitenkin muuttunut. Tietysti on! Äitiys on nykyisin niin vahva osa identiteettiä, että sitä kantaa mukanaan aina hautaan asti.
Robbie totesi keikalla ennen Love my life -kappaleen esittämistä, että hän on muuttunut: ”I got family now”. Mielessäni kuiskasin: ”Me too!” Siitä 12-vuotiaasta Take That -fanista on tullut äiti. Sillä on perhe. Samalla haaveet ja unelmat ovat vaihtuneet suurkaupunkielämästä unelmoimisesta automarketissa käymiseen ja haaveisiin omakotitalosta kodinhoitohuoneella. Onneksi naisten jutut sentään pysyvät kuta kuinkin samoina.
Lopulta äidin vapaat opettivat sen minkä jo tiesinkin: välillä pitää päästä etäälle (ja mieluiten hyvässä seurassa), että jaksaa hypätä taas arjen puikkoihin. Tätä sääntöä aion noudattaa tulevana syksynä mikrotasolla myös jokapäiväisessä elämässäni.
No Comments