Otsikon lause on ollut monessakin mielessä minulle tärkeä. Antakaa kun kerron miksi.
Olen aina pelännyt jämähtämistä, ja ehkä jonkinlaista pysähtymistä elämässäni. Siinä vaiheessa, kun ystäväpiirissä alettiin tehdä vauvoja ja ostaa omakotitaloja, minä muutin pennittömänä Pariisiin ja jatkoin huoletonta elämääni. Olin äärettömän tyytyväinen Pariisin ensimmäisen kaupunginosan käppyräiseen ullakkohuoneeseeni, jossa tiskasin astiat vessan pikkualtaassa. Tiesin olevani välitilassa. Nyt kahden lapsen äitinä liikkumavaraa ei ole samalla tavalla kuin ennen, ja johonkin olisi osattava pysähtyä. Ja juuri siinä piileekin ongelma.
Viime aikoina olemme miettineet paljon tulevaisuuttamme. Vuokrasopimuksemme nykyisessä asunnossa päättyy elokuun lopussa, ja sitä ennen pitäisi tehdä päätöksiä. Jatkammeko vuokralla (mikä ei missään nimessä ole kannattavaa)? Ostammeko oman asunnon? Ostammeko asuntoauton ja asuisimme siellä? Lähdemmekö kiertämään maailmaa? Taloudellisesti ajateltuna järkevä ihminen sijoittaisi asuntoon. Saahan sen aina vuokrattu eteenpäin – niinhän ne sanovat.
Talon omistaminen Espanjassa on jättänyt minuun jälkensä siinä, etten oikeastaan haaveile omakotitalosta. Erityisesti suuren talon omistaminen toi tullessaan taakan, joka alkoi painaa lopulta liikaa hartioilla. Kun nyt Helsingissä kuvittelimme löytävämme hyvän asunnon ja teimme siitä tarjouksen, ajattelin, että olisin valmis. Jännitimme muutaman päivän, ja noiden päivien aikana ehdin ahdistua. Salaa toivoin, ettei tarjous menisi läpi. Ei se onneksi mennyt. Tuo kokemus oli opettava. Ehkä me emme olleet sittenkään valmiit tällaiseen siirtoon? Toisaalta huomasin, että osasin soveltaa oppejani käytäntöön: hyväksyin välittömästi ajatuksen, ettei asunto ollut meille tarkoitettu. Hyvä niin.
”Elämässä pysyvää on vain muutos.” Tuon lauseen sanoman omaksuminen on vienyt minulta aikaa, sillä usein tuppaan ajattelemaan, että ”no niin, tässä se elämä on, muuttumattomana”, sitten iskee ahdistus. Nykyisin tuosta ajatuksesta on tullut voimalauseeni, jota avarakatseinen mieheni usein minulle toitottaa. Aika usein hän on minulle todennut: ”Satu, ei tämän tarvitse olla mikään loppuelämän projekti.” Nuo sanat ovat lohduttaneet, kun on pitänyt sitoutua jonnekin.
Niinpä, kun minulta kysytään, missä näen itseni viiden vuoden päästä. Totean rehellisesti, etten tiedä. Vastaus on samalla helpottava että ahdistava. Toisaalta kadehdin niitä, jotka osaavat juurtua johonkin, olla tyytyväisiä siellä, missä ovat. Toisaalta olen helpottunut, ettei pysähtymisen tarvitse tarkoittaa ikuisuutta. Ja toisaalta, kun pysähtyykin, rauhoittaa tieto, että pysyvää on muutos, että vaikka jostain löytäisikin sen oman kolonsa jää siltikin jäljelle muutos. Tänään saatan olla hetken alakuloinen, mutta jo iltaan mennessä moni asia hymyilyttää ja olen kiitollinen siitä, että minulla ja perheelläni on katto pään päällä – ainakin sinnekin elokuuhun asti.
(Tai sitten on vain niin, että minulla on kiertolaisen luonne ja hieman tekemistä juurichakrani kanssa.)
Lue myös:
No Comments