Piipahdin minilomalla Lontoossa ystäväni luona. Istuimme pubissa, vaeltelimme ympäri kaupunkia, kävimme festivaaleilla ja vielä reissun päätteeksi päädyimme soholaiseen blues-baariin kuuntelemaan live-musiikkia. Tuona kolmena päivänä tunsin olevani elossa. Oli kiva tarkkailla, kuinka lontoolaiset pukeutuvat, missä on kiinnostavimmat katumarkkinat, siemaista siideriä suuren suuresta pintistä ja imeä kaupungin energiaa.
Sitten se sama tunne iski, jonka koin viimeksi Pariisissa. Suurkaupunkiahdistus. Parin päivän jälkeen suurkaupunki alkaa syödä energiaa. Jalkani ovat väsyneet kävelystä, ilmansaasteet saavat silmät ja suun kuivaksi, kiireisten toimistotyöläisten ripakka askel kadulla – koko ajatus kiireisestä elämäntyylistä saa pään pyörälle. Sitten ne välimatkat. Erityisesti suurkaupunkikonteksti saa miettimään, kuinka paljon aikaa kuluu julkisilla matkustamiseen? Kun viimein pääsin Lontoon-reissultani kotiin noin 12 tunnin matkustamisen ja lentokentällä istumisen jälkeen, nukuin seuraavana päivänä niin, etten herännyt herätyskellon ääneen, en edes toisen kerran torkutukseen.
Se, mitä kokemus ja itsetuntemus on minulle opettanut, on tämä: suurkaupunkielämä ei ole minua varten. Tämän oivaltaminen on helpottanut jälkikäteen erityisesti niinä hetkinä, kun olen kokenut uuden elämänmuutoksen haastavana tai elämän pikkukylässä yksinäisenä. Itse asiassa maalaismaisema on pakottanut minut kohtaamaan itseni ja sen, millainen olen. Ei, ei minusta tullut uratykkiä, lakimiestä tai teräväsanaista toimittajaa. Minussa taitaa sittenkin asua vähän erilainen girlboss, jonka arkielämä täyttyy kirjoitusprojekteista (joista ei saa tuloja), joogaamisesta, lukemisesta, talon remppaamisesta, maton virkkaamisesta ja muista arkiaskareista. Välillä kuitenkin saan itseni kiinni ajatuksesta, että jos minullakin olisi kalenteri täynnä ja olisin luomassa nousukiitoista uraa. Olisinko silloin tyytyväisempi tai onnellisempi? Olisiko sittenkin oman mieleni kannalta parempi, että eläisin aktiivisempaa elämää kuin tätä hiljaiseloa pikkukylässä, luonnonhelmassa? En tiedä. Tällä hetkellä olen valinnut elämässäni toisenlaisen polun.
On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka elinympäristö voi antaa monenlaisia vihjeitä siitä, millainen on ja millaista arkielämää haluaa viettää. Toisinaan luonto saattaa kuiskata niistä ikävistä asioista, joita kaupungin hälyssä en muuten kuulisi. Usein hiljaisuus ja luonnonrauha haastavat minua, luovat mielessäni kiusoitellen ajatusketjuja, joille ei ole päätepysäkkejä. Maalaismaisema saa mielessäni aikaan tyyneyden rinnalla tunnekuohuja ja myrskyjä. Kun liikkuu ääripäästä toiseen – suurkaupungista pieneen kylään, mahtuu matkan varrelle paljon oivalluksia siitä, mitä elämältä ei ainakaan halua. Onneksi mukana on myös muutama elämänkokemuksen tuoma varmuus asioille, joille sanon kyllä.
Ja kun pahin jumitushetki iskee, katkaisen ajatusnauhan tarttumalla kauhaan, rikkalapioon tai alan siivota – vain tekemällä asiat etenevät, ja siinä sivutuotteena saattaa syntyä muutama oivaltava ajatus.
Lempeää kesän alkua!
No Comments