Pelkäsin Barcelonan maakuntaan muuton myötä, että eristäytyisin muusta maailmasta ja eläisin vain omassa pihapiirissäni. Ajatuskin uusien ihmissuhteiden luomisesta vieraassa kulttuurissa tuntui uuvuttavalta, ja siksi päättelinkin, että ulkoporttini maailmaan olisi (noloa kyllä) somekanavat!
Yksinjäämisen pelko osoittautui nopeasti turhaksi. Ei ole nimittäin kulunut päivääkään, etten olisi jutellut minulle vieraan ihmisen kanssa – vaikka harvoin jaamme edes samaa kieltä!
Ensimmäinen huomioni onkin tämä: ihmiset ovat käsittämättömän ystävällisiä.
Esimerkkitarina 1:
Olimme viime sunnuntaina lähdössä takapihan portista luontokävelylle ja samalla katsomaan erään talon kanoja (tyttömme lempipuuhaa). Tähän asti olen pysytellyt oman piha-aitauksemme sisäpuolella, mutta nyt päätin lähteä mieheni ja tyttäremme matkaan.
No niinhän siinä kävi, että kanat olivat häkissä, mutta isäntä ulkona. Meidät kutsuttiin spontaanisti kylään. Talon kolmesta tyttärestä vanhin toimi tulkkina, kun kommunikoimme perheen vanhempien puhuessa lähinnä espanjaa ja katalaanin kieltä. Kun viimein lähdimme naapurista, saimme matkaamme neljä kananmunaa ja lounaskutsun seuraavalle päivälle.
(Munista valmistin muuten gluteenittoman ja sokerittoman suklaakakun, jonka sitten toimitin lounaskutsuille.)
Kun olimme seuraavana päivänä matkalla lounaalle, pysähdyimme puolestamme jututtamaan toisia naapureita ja keskustelun päätteeksi saimme lounaskutsun seuraavalle viikonlopulle.
Toinen välihuomio: ihmiset ovat avoimia uusille kohtaamisille.
Ja sitten itse lounaskutsuihin: vietimme aivan ihastuttavan päivän tuon katalonialaisen perheen kanssa. Söimme pitkän kaavan mukaan, joimme viiniä ja viimein iltamyöhään hiivimme kuun valossa luontopolkua pitkin kotiin. Sovimme lounastavamme yhdessä pian uudestaan.
Esimerkki 2: Olen tiskaamassa keittiössä astioita, kun huomaan ikkunasta naapurin herran huitovan käsillään. Menen ulos. Naapuri viittoo lähemmäs ja ojentaa aidan yli kaksi kassia. Toisessa on kananmunia, toisessa sitruunoita. Kiitän liikuttuneena.
Kolmas huomio: ihmiset haluavat jakaa omastaan.
Okei, olemme asuneet täällä vasta muutaman viikon, mutta en voi silti lakata hämmästelemästä, kuinka ystävällisiä ja avoimia ihmiset ovat.
Toisaalta nämä kohtaamiset kertovat aina jotain myös omasta kulttuuristani. Miksi meillä naapureihin tai vieraisiin ihmisiin on niin vaikea tutustua? Eikö silloin rikkoutuisi jää ja takana päin puhumisen perinne, kun menisimme uuteen paikkaan muuttaessamme rohkeasti tutustumaan naapureihin tai pyytämään heitä vähintään sumpille?! Harvapa meistä suomalaisista kahvikupillisesta kieltäytyy – siinä samassa tulisi luotua hyvät naapurisuhteetkin! Huomaan pohtivani näitä, sillä en ehkä itse olisi tehnyt aloitetta naapurituttavuuksien luomiseen (mieheni kylläkin). Syy ei ole siinä, että olisin ylpeä moukka, vaan oma arkuuteni ja ajatus siitä, että en halua häiritä muita. Ehkä nyt on aika unohtaa ennakko-oletukseni ja mennä rohkeasti ”häiritsemään” muita. Pahimmassa tapauksessa joku lyö oven kiinni nenäni edestä, mutta mitä sitten? En minä siitä hajoa!
Joka tapauksessa viimepäiväiset tapahtumat ovat opettaneet, että kun on itse avoimin mielin, reagoivat muut siihen samoin. (Ja vaikka täällä olisi itse vähän vetäytyväistä sorttia, tulee muut avoimin sylin vastaan.)
Vaikka tiesin tämän entuudestaankin, on syytä kirjoittaa se muistutukseksi myös tänne: uusista kohtaamisista saa (melkein) aina energiaa, ja jaettu lounashetki on parempi kuin yksin muhittu lounas.
Pitkän kaavan sunnuntailounaan jälkeen talon emäntä totesi lähtiessämme näin: ”meidän kotimme on myös teidän kotinne.” Siinäpä ajatusparsi mietittäväksi.
Jatkan tutkimusmatkailua täällä etelän ihmisten maassa.
Lue myös:
1 Comment
Ilona
11 maaliskuun 2018 at 14 h 18 minMun kokemuksen mukaan Suomessa ei hakeuduta aktiivisesti tutustumaan naapureihin pelkän naapuruuden takia, mutta jos on selkeä yhdistävä tekijä (kuten lapset), tai jos naapureihin törmää säännöllisesti tilanteissa, joissa on luontevaa jäädä jutulle (ei siis vain ohimennen rappukäytävässä) niin sitten tullaan tutuiksi.
Edellisessä kodissa asuttiin 7 vuotta, joista ekat 5,5 vuotta lapsettomana. Vasta niiden viimeisten 1,5 vuoden aikana, kun olin kotiäitinä (ja silloin tuli sattumoisin käyttö myös taloyhtiön naisten saunavuorolla), tuli juteltua naapureiden kanssa ja opin tuntemaan osan nimeltä. Yksi on mun FB-kaveri edelleen.
Nykyisessä kodissa meillä on varsinaisesti 2 naapuriperhettä. Kun tuonne pihan toiselle puolelle muutti reilu vuosi sitten lapsiperhe, vaihdettiin heti ensikohtaamisella puhelinnumeroita, lapset leikkii pihalla usein keskenään, vieraillaan toistemme luona sekä spontaanisti että suunnitellusti.
Viereisessä talossa asuvaa vanhaa pariskuntaa taas ei nähdä juuri koskaan, enkä tunnistaisi heitä, jos tulisivat kadulla vastaan. Kadun toisella puolella taas on rivitalo, postilaatikolla niiden asukkaiden kanssa moikataan ja muutettuamme muutama esittäytyikin, mutta sille asteelle on tutustuminen jäänyt.