…ja tarina siitä, miten me päädyttiin muuttamaan maaseudulle..
Olen huomannut, etteivät suuret elämänmuutokset tule täysin yllätyksinä. Usein ajatustyö on ollut alullaan jo pitkään ja alitajunta tehnyt työtä ennen kuin tietoinen mieli on ottanut asiasta kopin ja varsinainen muutosaalto pyörähtää käyntiin.
Näin kävi minulle, kun kesän aikana kypsyi ajatus muuttaa pois Helsingistä. Oikeastaan muutoksen taustalla on seuraava ketjureaktio: koronakevät pienten lasten kanssa epäkäytännöllisessä ullakkohuoneistossa ja isäni äkillinen kuolema. Nuo tekijät saivat liikkeelle kuumeisen ajatusmyllyn: miten tästä eteenpäin?
Tiesin vain, että jonkin oli muututtava. Olin tuntenut jo pitkään, ettei perhe-elämämme ollut synkronoitu silloiseen elämäämme Helsingin ydinkeskustassa. Pidin kiinni näkemyksestä, että meidän on asuttava keskustassa, jossa kaikki palvelut ja kaupat ovat lähettyvillä, pidin kiinni elämäntyylistä, jota en oikeasti enää elänyt (haloo, milloin viimeksi kävin leffassa tai vietin aamun pikkutunneille venyvää tyttöjen iltaa yökerhossa???)
Mihin itse asiassa tarvitsin kaupunkimiljöötä, joka teki elämäni stressaavammaksi ja ehkä jopa hieman onnettomaksi? Mieheni kanssa voimme tehdä töitä oikeastaan mistä päin tahansa, joten työperäisesti meidän ei olisi pakko asua pääkaupungissa. Juuri tästä syystä ajatusleikki maaseudulle muutosta oli meidän kohdallamme mahdollinen.
Viimeinen sysäys päätöksenteolle tapahtui Hailuoto-retkemme jälkeen.
Niin, lähdimme isäni hautajaisten jälkeen päiväretkelle Hailuotoon. Vuosien ajan olin romantisoinut paikan idylliseksi kyläksi, jossa pittoreskien maalaismaisemien keskellä on tunnelmallinen kyläkeskittymä. Olin jopa salaa haaveillut muuttavani sinne, ajatellut, että se on se mielenmaisema. Aika nopeasti sain unohtaa muuttohaaveeni, kun mielikuvani ei vastannut ihan todellisuutta.Viihdyimme toki upeassa Marjaniemessä, mutta tunnelmallisten kahviloiden täplittämä kyläkeskittymä paikasta jäi uupumaan, eikä sydämessä pampannut, että tänne mie rakennan majani.
Kauhuksemme vielä jonotimme kolme tuntia, ennen kuin pääsimme lossilla Hailuodosta pois.
Umpikuja, tuumailin. Tunsin oloni lievästi sanottua epätoivoiseksi. Mitäs sitten? Mitä meidän pitäisi tehdä? Miten me saataisiin elämämme tasapainoon ja me kaikki voisimme hyvin?
Harkitsimme Raaseporissa sijaitsevalle mökille muuttoa, mutta paikka olisi ollut aivan liian syrjässä ja arkemme olisi vain vaikeutunut entisestään. Ontuilin, että varmasti ahdistuisin talvella. Olisin jatkuvasti riippuvainen autosta, kun lapsia olisi vietävä päiväkotiin ja lähikauppakin olisi kaukana. Tunsin, etten olisi valmis niin radikaaliin elämänmuutokseen. Mietin myös kotipaikkakunnalle paluuta, mutta se tuntui liian hurjalta sekin, sitä paitsi se ei toisi isääni takaisin.
Ja sitten, kuin tähti kirkkaalta taivaalta se singahti keskelle treffi-iltaamme kiinalaisessa ravintolassa, ajatus siitä, että voisimme vuokrata kodin Fiskarsista. Näin olisimme lähellä mökkiämme ja voisimme viettää siellä pidempiä viikonloppuja, mutta varsinainen arki oltaisiin kyläpöhinän keskiössä. Mikä nerokas suunnitelma!
Olimme vierailleet Fiskarsissa pari kertaa aiemmin ja minulla jäi käynneistä hyvä fiilis, sellainen, että täällä on hyvä. Lisäksi meillä oli muutama tuttava, jotka asuivat alueella. Sekin helpotti päätöstä.
Jo samana iltana aloin googlata ”koti Fiskarsista” , ja parin viikon päästä allekirjoitimme vuokrasopimuksen.
Vaikka lopullinen päätös syntyi nopeasti, oli taustalla pitkä ajatustyö, joka johdatti meidät idylliseen pikkukylään. Jonnekin ihan muualle kuin olisin pari vuotta sitten koskaan osannut kuvitella.
Ja arvatkaa: vihdoinkin minusta tuntuu, että elämme meidän arvoihin ja tähän elämäntilanteeseen sopivaa elämää.
Senkin olen oivaltanut, että yhteen ihmiselämään mahtuu monta elämää, kerrostumaa, jotka jättävät jälkensä, kasvattavat ja rikastuttavat maailmankatsomustamme.
Tästä alkakoon meidän perheen uusi luku.
Lue myös:
Tänä kesänä kaikki taas muuttu
Elämässä pysyvää on vain muutos
No Comments