Mitä toivoisin tulevalle vuodelle? Minkä keskeneräisen projektin saattaisin loppuun? Miten haluaisin kehittää itseäni? Ehkä urallakin pitäisi jotenkin edetä? Näiden kysymysten äärellä olen vähintään kerran vuodessa, kun laadin unelmakartan seuraavalle vuodelle.
Uudenvuodenaaton perinteisiini kuuluu askarrella unelmakartta, johon kirjaan haaveita ja tavoitteita tulevalle vuodelle ja liimaan sanojen tueksi inspiroivia kuvia. Näin teen tänäkin vuonna.
Mutta tällä kertaa jokin on muuttunut.
Unelmoin selvästi pienemmin kuin ennen.
Vuosien varrella olen palannut usein vanhoihin unelmakarttoihini. Niissä olen haaveillut aika suuristakin jutuista, kuten Pariisiin muutosta, gradun kirjoittamisesta, opintojen loppuunsaattamisesta, lapsesta, luottokortin pois maksamisesta, aurinkolomasta ja kiinnostavista kirjoitustöistä. Vuosien varrella kaikki nuo toiveet ovat toteutuneet. Toiset helpommin, ja osan eteen olen tehty pirun paljon töitä.
Nyt haaveeni ovat kuitenkin kutistuneet. Onko minusta sitten tullut tylsä? Elämäänsä kyllästynyt kahden lapsen yrittäjä-äiti, joka haaveilee muutaman tunnin päivittäisestä omasta ajasta, joogatunnista ja siitä, että lapsiperhearki surraisi kivutta eikä kukaan sairastuisi.
En usko. Haaveilun sijaan olen tainnut laittaa panokseni tasapainoiseen elämään, hyvinvointiin ja siihen, että keskityn elämään hetkessä. Olen myös entistä tietoisempi siitä, ettei haaveita ja tavoitteita kannata laatia liikaa yhdelle ainoalle vuodelle. Kokemusääni minussa puhuu, että useammalla elämän osa-alueella ei voi menestyä samaan aikaan. Jos teen paljon töitä, perhe-elämäni kärsii siitä aina jollain tasolla. Jos taas alan urheilla entistä enemmän, on tämä pois työajasta tai lasten kanssa olemisesta. Jos taas laitan kaikki paukkuni työtehtäviin ja lapsiin, saattaa siinä kärsiä parisuhde ja oma terveys, jos itsestä huolehtimiseen ei jää riittävästi aikaa. Siksipä tänä vuonna unelmani ovat pieniä, tähän elämänhetkeen realistisia ja sellaisia, etteivät ne horjuta tasapainoa elämän muilla osa-alueilla.
Kutistuneisiin haaveisiini vaikuttaa myös ilmastoahdistus. Olisi jotenkin härskiä haaveilla kaukolomasta tai jatkuvasta taloudellisesta kasvusta tai parin tonnin merkkilaukusta. Sen sijaan mielestäni on hedelmällisempää miettiä, miten omassa arjessa voisi vähentää jätteen määrää. 2020-luvun unelmakartalla tulisikin olla mukana mietteitä ilmastotalkoisiin osallistumisesta. Ainakin näin aion itse tehdä. Tavoitteenani on esimerkiksi kirjata ylös kaikki vaateostokseni ja suosia enemmän kotimaisia vaatemerkkejä. Ostamisen sijaan aion keskittyä myymään meille tarpeettomia asioita pois. Kuluttamisen sijaan aion ryhtyä säästökuurille.
Toisaalta unelmien kutistumiseen on syynä myös tämä: olen kaiketi tyytyväinen elämääni. (Jos näin uskaltaa sanoa.)
Olimme kesällä ystäväpariskunnan luona käymässä. Lapset olivat nukkumassa ja me istuimme iltaa paljussa siideri- ja oluttölkit käsissämme. Kysyin ystäväpariskunnalta spontaanisti, mistä he unelmoivat. Heillä on kaksi lasta, omakotitalo, mökki ja vakituisen työpaikat. He totesivat: ”emme oikeastaan mistään”. Vastaus hämmensi minua. En voinut ymmärtää ollenkaan, etteikö heillä ollut mitään suurempia haaveita. He olivat kuulemma tyytyväisiä elämäänsä.
Nyt puolen vuoden jälkeen alan ymmärtää, mistä he puhuivat. Ja hiljaa mielessä mietin: aletaanko mekin päästä turvasatamaan ja vähän seesteisempään elämänvaiheeseen? Siis sellaiseen, jossa voin miettiä aloittavani uuden harrastuksen tai sitä, millaisia kukkaistutuksia tehdään mökin pihamaalle.
En pistä vastaan. Tämä ei kuulosta yhtään hullummalta.
Ehkä alan tassia flamencoa?
Dream big – or small!
Hyvää uutta vuotta 2020!
Lue myös:
5 syytä, miksi sinunkin kannattaa tehdä aarrekartta
No Comments