Hiljattain luin Hesarista jutun, joka käsitteli suomalaista ruokakulttuuria – tai oikeastaan yhdessä syömistä. Artikkelissa todettiin, että yhä harvempi suomalaisperhe nauttii yhteisen aterian päivittäin. Juttu sai minut miettimään ruokakulttuurien eroja Suomen ja Ranskan välillä. Säännöllisen ruokarytmin lisäksi ranskalaiset taitavat yhdessä syömisen taidon – näissä molemmissa kategorioissa kun meillä suomalaisilla tuntuu olevan puutteita. Mutta eipä ole minulla enää, sillä siitä asti, kun kannoin viimeisen muuttolaatikkoni mieheni taloon, on tämäkin nainen oppinut syömään porukalla.
Suomessa olin tottunut, että kotona ruokailtiin jokaisen oman aikataulun mukaan, toki myös yhdessäkin, mutta ei välttämättä päivittäin. Jokaisella tuntui olevan omat menonsa. Usein koulun jälkeen tuli myös poikettua suoraan ystävän luona, ja kun palasin myöhemmin kotiin, oli äitini ja veljeni jo syöneet, ja ruoka odotti kuvun alla valmiina lämmitettäväksi. Opiskeluvuosina söin usein yksin yliopiston ruokalassa, eri työpaikoilla puolestaan taukotilan täytti hiljaisuus, kun jokainen mussutti omaa ruokaansa muovibokseista kaikessa eristyneisyydessä katse kiinnittyneenä omaan lehteen tai matkapuhelimeen. Toki yksin syömisen yleisyys juontaa juurensa epäsäännöllisiin ruoka-aikoihin, lyhyisiin ruokatunteihin ja siihen, ettei meillä ole varsinaista illalliskulttuuria.
Mutta Ranskassa kaikki on toisin — yhdessä syödään vaikka pakostakin. Jo ensimmäisessä työpaikassani Pariisissa, American Apparellilla, tajusin, että on moukkamaista räplätä puhelinta lounastauolla taukotilassa, kun ruokailemassa oli muita työkavereita. Pian kirjanlukuhetki tai kännykän päivystäminen vaihtuikin leppoisaan jutusteluun työkavereiden kanssa. Ja mitä tästä kaikesta sain? Positiivista energiaa loppupäivään. Sen sijaan, että olisin tuijottanut taukotilan kelloa, uppouduin keskustelemaan työkavereiden kanssa.
Nyt kotonamme syömme yhdessä lounasta talomme alakerran avokonttorin väen kanssa. (Mieheni vuokraa talomme katutasossa sijaitsevia työpisteitä eri alojen yrittäjille.) Päivän aikana olen tahtomattanikin tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja jaan saman ruokapöydän. Näin muodostuu yhteinen lounashetki, jonka lomassa vaihdetaan kuulumisia sekä keskustellaan, mitä kunkin lautasella on (ah, ruoka – siitä keskustellaan aina). Kätevästi minä opin samalla ranskan kieltä, ja tyttäremme tottuu siihen, että ympärillä on päivittäin myös muita ihmisiä.
Olen pohtinut yhdessä syömisen merkitystä useaan otteeseen Ranskassa asuessani. Positiivisen energian lisäksi yhdessä syöminen kehittää keskustelutaitoja ja opettaa tietysti aina jotain tapakulttuurista — erityisesti lapsille. On surullista nähdä esimerkiksi hotelliaamiaisilla perheitä, joissa jokainen perheenjäsen räplää ruokapöydässä omaa kännykkäänsä tai iPadia. Mutta tässä juuri vastuu kääntyy vanhemmille: me opetamme lapsillemme, kuinka ruokapöydässä käyttäydytään. Kun me silmäilemme puhelinta, tekevät lapset samoin perässä. Eikö ruokapöydässä olemisen pitäisi tarkoittaa muutakin, kuin että tarjotaan lapsille viihdykkeitä.
Mielestäni päivittäin yhdessä syöminen on vähintä mitä voimme perheemme eteen tehdä — samalla tulee harjoitettua sitä muodikasta läsnäolon taitoa.
Recently, I read an article in a Finnish newspaper on how fewer and fewer families eat together every day. I don’t know much about the dining culture in other countries, but this story really got me thinking about the differences in the dining culture between Finland and France. And above all: what it means to eat together.
I remember that at home we did eat together now and then but not necessarily every day. We all had our own schedules: one finished school at 2pm, the other at 3pm and then maybe my mother finished work at 4pm. Or maybe I went to a friend’s place after school. (We do eat our second warm meal around 4–5pm.) Then in the evening us Finns have a little snack like a cheese and cucumber sandwich or some yoghurt, not a meal like in Southern Europe. Eating together kind of means that it is some special occasion, not like a normal, everyday routine like brushing your teeth or reading a newspaper.
The difference in eating cultures between my home country and France struck me when I moved to Paris for the first time and got my first job as a visual merchandiser at American Apparel. At work, in Finland, I mostly used to have my lunch alone in the break room and read a book or a magazine while I ate So did the others – we all ate our microwave-warmed meals from plastic boxes, usually in silence. But in our defence, you should know this: In Finland we normally have a half-hour lunch break, so there isn’t that much time to chitchat with your workmates, you just eat as fast as you can and then get back to work. But in American Apparel, in our break room it felt rude if I started to read a book while there was a co-worker eating at the same time. So in order to be efficient on my lunch break I started to enjoy my meal and really have a conversation with my workmates. And what did I get out of it? Some positive energy, and of course that strengthened the team spirit, too.
But from the moment I carried my last moving box to my husband’s house I really started to adapt to the French eating culture – and like it or not – to eat with others. In our house the ground floor is a shared office and on workdays entrepreneurs of different fields gather together in our dining room to have lunch. So we talk and talk (and of course as a French habit we talk about who is eating what that day). I am lucky that at the same time I can learn more French at the table, and our daughter gets used to being around different people.
Now, back to the article. What that really got me thinking about is what it really gives us when we have that moment to eat together. Besides positive energy, we can improve our conversation skills (yes, even as an adult you can do that) and as for children, they can learn table manners. I think it is so sad, for example, when at a hotel breakfast you see a family where everyone is looking at their phones or iPads and hardly talking to each other. Of course if the adults are doing this at the table, the children will do it as well.
The least we can do for our family as parents is try to have that moment to eat together – to really be present, have a conversation and enjoy that precious family time.
Bon appétit!
No Comments